Kaksi Kaunista

Tämä on tarina eräästä matosta, joka järkyttävien koettelemusten jälkeen löysi oman paikkansa maailmasta.

Meillä on kaksi valkoista Ikean Hamp-mattoa. Niiden piti asettua olohuoneeseen vierekkäin, mutta kun toinen niistä tuli taloon, oli se ihan erinäköinen, kuin se aiemmin ostettu. Hieman erisävyinen ja paljon tuuheampi. Laatu oli parantunut, jee, mutta vanha hamp joutui pikkuhuoneen erakoksi. Sattuipa niin, että tuo yksinäinen vanha matto imaisi jostain itseensä iljettävän ruosteenpunaisen tahran sekä pienemmän tumman läiskän. Elämä roskalavalla häämötti uhkaavasti.

Kunnes eräänä päivänä... Jenny katseli kivanmuotoisia kylpyhuoneen mattoja kaupassa, ja tajusi, ettei mielenkiintoisen muotokielen pitäisi suinkaan rajoittua kylpyhuoneeseen. Hän tajusi välittömästi, miten saisi viimeinkin ratkaistua kaksi pitkään mieltään painanutta ongelmaa: makuuhuoneen mattotilanteen ja pikkuhuoneen hylkiön kohtalon. Nähkääs, makuuhuoneeseen on hillittömän hankalaa löytää sopivaa mattoa. Sen pitäisi joko olla hirmusuuri, jotta sitä näkyisi parisängyn alta edes hitusen (ja silloinkin maton hienous jäisi suurimmaksi osaksi piiloon), tai sitten hirmukapea. Kapeat suorakaiteenmuotoiset matot kuuluvat käytäville. Talja kävisi, mutta yhdessäkin tiibetinlampaan pehmoisessa selkänahassa on liikaa työtä, se kun imee sisäänsä aivan kaiken.

Ja niin Jenny otti sakset käteen ja leikkasi ja leikkasi ja leikkasi, kunnes kahteen sormeen oli noussut pulleat, kirvelevät rakot, ja lattia oli peittynyt silppuun.



Nyt sänkyyn johtaa astinkivipolku. Kaikki kolme ovat erimuotoisia ja -kokoisia. Sängyn alle jäävä on kaikkein suurin. Näitä on hauska asetella lattialle, ja niillä on miellyttävää kävellä.



Reunat eivät purkaannu, eikä lanka irtoa. Riski kannatti ottaa: vanhaa likaista mattoa ei tarvinut heittää roskiin, eikä kaupasta tarvinut raahata kotiin mitään uutta.